HENKISEN VAPAUDEN PUOLUSTAJA

THE WORLD MIRROR / POET’S IDENTITY CARD
29.5.2017

 

Kristiina Wallinin runojen maailmassa on lupa piiloutua suorituspaineilta sekä aistia rauhassa ympäristöä sekä itseä – ja sitä kautta yllättyä. ”Kirjoittaessani minun pitää olla suojaton, näyttää sisimpäni kerta toisensa jälkeen”, runoilija sanoo. ”Minua ei pelota, kun kirjoitan”, hän kuitenkin jatkaa ja lisää, että kirjoittaminen on turvapaikka. Wallin laittaa sanat liikkeelle esimerkiksi tanssimalla. Hänen runojensa sävy on viiden runoteoksen myötä vakavoitunut.

Hanna Hirvonen, teksti ja kuvat

 

Kristiina Wallinin kotona vierailijaa tervehtii, runoilijan lisäksi, runohevonen – ratsu, joka tavataan myös Wallinin esikoiskokoelmassa Kengitetyn eläimen jäljet (2005). Runoissa hevonen laukkaa avaruudessa, mutta nyt eläin seisoo liikkumatta paikallaan olohuoneessa ja kuuntelee keskustelua herkeämättä.

Hevonen on Kirsi Backmanin (suomalainen keramiikkataiteilija) luomus ja hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset taideteokset inspiroivat Kristiina Wallinia. Runot lähtevät usein liikkeelle taide-elämyksestä, vaikkapa maalauksesta, veistoksesta tai tanssiesityksestä. ”Kierrän taidegallerioissa ja -museoissa. Saatan istua lattioilla, kirjoittaa luonnoksia tai tajunnanvirtaa. Käyn katsomassa myös paljon tanssia. Tanssi on minulle tärkeä kieli, joka kulkee runouden kanssa dialogissa.”

Toisinaan runoilija laittaa sanat virtaamaan tanssimalla itse: ”Yksin kotona, villasukat jalassa, edestakaisin olohuoneessa”, Wallin nauraa. ”Se, että en ole jähmettyneenä koneen ääressä, vaan annan koko ruumiini liikkua, saa liikkeelle sanoja!”

Kristiina Wallin (6)Kristiina Wallin sanoo olevansa sohvaperuna, sillä tyypillinen työasento on tämä. Toisaalta liikkeellä oleminen on hänelle äärimmäisen tärkeää runoilijan työssä.

 

Kristiina Wallin kirjoittaa tällä hetkellä yksivuotisella valtion taiteilija-apurahalla. Runoilija työstää kuudetta kokoelmaansa, johon rakentumassa olevia teemoja ovat hiljaisuus, ihmisen sisäinen jähmettyminen sekä väkivalta. Palanen tulevasta, hiljaisuudesta kertova runo, on jo julkaistu Suomi on runo -blogissa.

 

”Tanssiminen saa liikkeelle sanoja!”

 

Myös tulevan kirjan runot keskustelevat muiden taidemuotojen kanssa. Wallin ottaa esille Ziyah Gafićin (Bosnia ja Hertsegovinasta kotoisin oleva valokuvaaja) teoksen, jonka hän osti sotavalokuvamuseon yhteydessä olevasta kirjakaupasta Dubrovnikista, Kroatiasta. Kirjan valokuvissa on joukkohaudoista Bosniasta löytyneitä esineitä: avaimia, hammasharjoja, taskulamppuja. ”Mitä meistä jää? Nämä kaikki esineet pitävät sisällään elämänkokoisia tarinoita”, Wallin pohtii. ”Esimerkiksi tähän kirjaan pohjaa osa uuden kokoelmani runoista.”

Koska Kristiina Wallinin kohtaaminen ja haastattelu ovat osa juttukokonaisuutta, jossa mukana on myös syyrialaisia runoilijoita – taiteilijoita, joiden teksteihin sota vaikuttaa lähes väistämättä – kysytäänpä sitä myös Wallinilta: vaikuttavatko maailmalla käytävät sodat runoihisi?

Kyllä, Wallin vastaa. ”Siinä, mitä kirjoitan nyt, on selkeästi väkivallan tematiikkaa ja sotaan liittyviä runoja.” Kaikuja sodista oli nähtävissä Wallinin teksteissä jo aiemminkin, Kaikki metrit ja puut -teoksessa (2012). Wallin sanoo parhaillaan tutkivansa, miten sodasta voi kirjoittaa ilman henkilökohtaista kokemusta: mistä näkökulmasta ja millaisella kielellä. ”Koska sitä, mitä pelko, kärsimys ja kipu merkitsevät tunnetasolla, en voi oikeasti tietää.”

 

Turvassa kirjoittaessa

Onko runoillasi tavoitteita, Kristiina Wallin? ”Olen ihmisyyden ja henkisen vapauden puolustaja”, Wallin sanoo hetken mietittyään. Hän kuitenkin jättää tulkinnanvaran aina lukijalle. Runoissa piilevät tavoitteet ovat siis esillä epäsuorasti. Ne sisältyvät runojen teemoihin, joita ovat kommunikaatio, vapaus sekä nyky-yhteiskunnan normeihin mahtumattomuus.

Omasta mielestäni Kristiina Wallinin runojen lukeminen vaatii uskallusta. Lukijan täytyy myöntää, että yllätyksellisempi todellisuus saattaa ilmestyä sen järjestyksen sekaan, johon olemme arjessa tottuneet. Luonto puskee varoittamatta esiin paikoissa, joissa yleensä näemme vain rakennettua ympäristöä. Hississä saattaa kasvaa metsä, esimerkiksi.

Myös ihmisissä piilee jännittäviä puolia. Uudet, salatut tai hyvin yksityiset piirteet näyttäytyvät kuitenkin vain niille, jotka ehtivät ja uskaltavat katsoa:

tamakaupunkionvierasJUTTUUN

”Kaiken kaikkiaan runoudessa tärkeää on, että se on hidasta ja hiljaista puhetta – vastaisku hektiselle ja suorittavalle maailmalle. Se ajatus on runouteni ytimessä”, Kristiina Wallin luonnehtii. Hän huomauttaa, että runouden arvoa ei voi mitata rahassa, palkinnoissa tai millään ulkoisella mittarilla. ”On tärkeää, että on olemassa tällaista puhetta ihmiseltä ihmiselle – puhetta, joka kulkee tiedostamattoman tasolla ja kaiken suorittamisen ja vaatimusten ulkopuolella.”

Rauha, rauhoittuminen, hiljaisuus, hitaasti kulkeminen ja paikallaan olo ovat keskeisiä Wallinin teksteissä. Runojen henkilöt antavat itsensä oleilla ja kohtaavat ympäristönsä kiireettä. Sen ansiosta he alkavat aistia merkillisiä asioita. Absurdilta tuntuvat tapahtumat lävistävät olemisen.

 

RunoWjpg

 

”Minua ei pelota, kun kirjoitan”, Kristiina Wallin paljastaa. Hänelle kirjoittamisen hetket ovat turvapaikkoja; kirjoittaessaan hän on turvassa sisäiseltä epävarmuudelta ja ulkopuolelta tulevalta paineelta. ”Toisinaan olen huolissani kirjoittamiseen liittyvistä, luovan prosessin ulkopuolisista tai instituutionaalisista asioista. Esimerkiksi siitä, miten tulen taloudellisesti toimeen, tai saanko huomiota kirjailijana, osaanko ja riitänkö. Mutta kirjoittaminen tuo suvannon ja rauhan.”

 

”Minua ei pelota, kun kirjoitan.”

 

Jokainen runokokoelma muuttaa kirjoittajaansa. Kristiina Wallin sanoo, että hänestä on runoteostensa parissa tullut rohkeampi. ”Kirjoittaminen on tuonut rohkeutta, koska siinä pitää olla suojaton. Kirjoittaessa pitää antautua ja näyttää oma sisin kerta toisensa jälkeen.”

Kristiina Wallin (7)Pöydällä lepää viisi julkaistua runokirjaa: Kengitetyn eläimen jäljet (2005), Murtuneista luista (2007), Jalankantama (2009), Kaikki metrit ja puut (2012), ja Valon paino (2016). Kaikki ovat Tammen kustantamia.

 

Oman sisimmän paljastaminen kirjassa on joka kerta pelottavaa. Runoista saatua palautetta, kielteistäkin, kestää kuitenkin vuosi vuodelta paremmin. ”Olen koko ajan rehellisempi itselleni, ja koska olen rehellinen itselleni, minulla ei periaatteessa ole mitään pelättävää.”

”Toki on aina niitä, jotka kritisoivat, mutta olen vuosi vuodelta enemmän suojassa siltä. Siis en niin, etteikö sitä tapahtuisi vaan niin, että negatiivinen palaute ei horjuta enää samalla tavalla. Kun olen kirjoittaessa uskaltanut niin paljon, olisi tyhmää pelätä jotain ulkoa päin tulevaa.”

 

Yksin ärsykkeiden keskellä

Kristiina Wallin on erakkoluonne. Hän tarvitsee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuudenkin tuntua. Silloin hänelle riittää hyvin ajatus ja tietoisuus siitä, että on olemassa runoilijoiden yhteisö ja samanhenkisten ihmisten kohtaamisten mahdollisuus. Ehkä juuri tälläkin hetkellä joku löytää hänen runokirjansa, tarttuu siihen ja alkaa lukea. Lohduttavaa ja kannattelevaa on niin ikään se, että juuri nyt joku muukin kirjoittaa. Juuri nyt syntyy sanoja ja säkeitä, ja ajatukset ja alitajunnat kohtaavat.

Toisaalta erakko rakastaa kaupunkeja. ”Kaipaan rikkumatonta rauhaa, metsän hiljaisuutta, mutta toisaalta kaupunkien virtaavuutta ja liikettä. Liike ja matkustaminen ovat tosi tärkeitä kirjoittamiselleni.” Kirjoitatko liikkeellä ollessasi? ”Kyllä, joo”, Wallin innostuu. ”Mielestäni on hyvä kirjoittaa liikkeessä. Ja kaupungeissa voin olla yksin keskellä muita ja sattumanvaraista ärsykkeiden tulvaa. Pidän siitä, että tulen tietyllä tapaa häirityksi. Siten liikahdan johonkin suuntaan, jota en voi itse valita enkä kontrolloida. Näin jää tilaa luovan prosessin sattumanvaraisuudelle.”

 

”Kuvittelen, että sanoja
tipahtelee maisemaan.”

 

Runoilija asuu tällä hetkellä Ylöjärvellä Pirkanmaalla, ja kotoisin hän on Kankaanpäästä Satakunnassa. Wallin on vaikuttanut monessa kaupungissa, esimerkiksi Turussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana ja Orivedellä sanataiteen opettajana.

Kotoisista kaupungeista hänelle  tärkein on Tampere. Siellä, Pyynikin harjumaisemissa, hän asui 11 vuotta. ”Meillä oli Jyrkin (aviomies, kirjailija) kanssa myös työhuone Pyynikillä, melkein kaikki kirjani ovat syntyneet niissä maisemissa.”

Kun Wallin on liikkeellä, muistikirja on aina mukana. Ohikiitävät välähdykset tai niiden aiheuttamat assosiaatiot tai säkeet pitää saada muistiin. ”Tilallisuus on tärkeää. Kun kirjoitan, kuvittelen usein, että sanoja tipahtelee huoneeseen, kaupunkiin, pellonlaitaan tai johonkin muuhun tilaan tai maisemaan. Moni teksti saa alkunsa sillä tavalla.”

Kristiina Wallin (3)Tulevia muistikirjasia on odottamassa pitkä rivi, kaikki itse sidottuja. Wallin on yhdeltä ammatiltaan kirjansitoja.

 

Afrikka toi runoihin talven

Vuonna 2007 Kristiina Wallin oli taiteilijaresidenssissä Beninissä, Länsi-Afrikassa. Hän työsti radiokuunnelmaa sekä Jalankantama-runokokoelmaa (2009). ”Yhdessä runossa esiintyy hiekankantaja. Näin monena päivänä rannalla miehen, joka käveli säkki selässä,” Wallin jatkaa pohdintaansa näennäisen sattumanvaraisista ärsykkeistä.

”En tiennyt, mitä säkissä on, mutta aloin ajatella, että hiekkaa. Ajattelin, että hiekka on velvollisuus ja taakka, mutta samalla hyvä paino. Ja että äkkiseltään absurdi toiminto kiinnittää ihmisen arkeen ja antaa olemassaololle ääriviivat ja merkityksen.”

”Eli saat idean jostain ärsykkeestä, mutta runoilijana keksit lopun?”, kysyn. ”Niin, vai keksinkö? Se, miten runot syntyvät, on kiinnostavaa. Itse ajattelen, että paljon syntyy tiedostamattomassa. Että runo on parhaimmillaan runoilijan tiedostamattoman puhetta lukijan tiedostamattomalle.”

Toisinaan runoilija itsekin saa yllättyä siitä, mitä vaihtuvat maisemat tuovat teksteihin. Beninissä ollessa Afrikka piirtyi vahvasti mukaan radiokuunnelmaan valona, lämpönä, hikenä, hajuina ja yksityiskohtina. Runoissa kuitenkin painottuu pohjoinen maisema: ”Runoissa on hirveästi lunta, kylmää ja pimeää. Kirjoittamalla talvesta poistin ehkä koti-ikävää. Oli helpompi nähdä oma maisema, kun olin etäällä.”

 

Elämä täynnä tarinoita

Wallin on aina ollut kirjoittava ihminen, mutta kuvitteli aiemmin olevansa prosaisti. Hän ei muista tarkasti, milloin alkoi kirjoittaa runoja. Tekstit nyrjähtivät proosasta runouteen hiljalleen, runojen lukemisen kautta, kun Wallin 1990-luvulla opiskeli kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa. ”Runon kerroksellinen puhumisen tapa ja ilmaisuvoima vetivät puoleensa niin, ettei kyse lopulta ollutkaan valinnasta. Silti runon pariin uskaltaminen ei ollut itsestäänselvää.”

Se, miksi hän nykyisin runoja kirjoittaa, ei sen sijaan ole lainkaan epäselvää. ”Runous, kuten kaikki taide, antaa meille mahdollisuuden oivaltaa jotain tärkeää ihmisyydestä. Runous lisää empatian kykyä ja sitä mahdollisuutta, että voimme ymmärtää toisiamme.”

Kristiina on lapsuuden perheensä ainoa taiteilija. Hän kuitenkin kasvoi kirjojen keskellä, koska äiti vei tytön kirjastoon joka viikko. ”Lainattiin kauheat kassilliset kirjoja. Muistan lapsuudesta joululomia, jolloin en malttanut mennä ulos ollenkaan, piti vain ahmia kirja toisensa jälkeen. Olen aina ollut lukija, upoksissa tekstiin, fiktiivisiin maailmoihin ja kieleen.”

Kotona luettiin tarinoita, vaikkapa Tove Janssonia (suomenruotsalainen kirjailija) ja jonkin verran runoja, esimerkiksi Kirsi Kunnasta (suomalainen lastenkirjailija, runoilija ja suomentaja). ”Äidin kirjahyllyssä oli runoklassikoita, mutta kyllä se enemmän oli proosan ja tarinoiden maailmaa, mihin kasvoin.”

Kristiina Wallin (5)Vaikka Wallinin oma kirjavalikoima on laaja, runoilija ilmoittautuu kirjastojen suurkuluttajaksi. ”Käyn monta kertaa viikossa kirjastossa. Lainaan tosi paljon, mutta joskus on hyvä mennä kirjastoon vain olemaan ja rauhoittumaan.”

 

Kun kysyn Kristiina Wallinin lapsuusmuistoja, hänen mieleensä palaa elävästi esimerkiksi mattopyykillä olo: mäntysuovan haju, jaloissa virtaava kylmä vesi ja tunne ajan loputtomuudesta. Muistoon liittyy paljon aistimuksellisuutta, mikä on nyt tärkeää runoilijan työssä. ”Minulle runon kirjoittaminen on myös ruumiillista työtä, eikä pelkästään aivojen tehtävä. Minusta tuntuu, että kirjoittaminen on opettanut minua huomaamaan aistimuksia ja yksityiskohtia. Sitä, miltä jokin tuntuu, haisee tai tuoksuu, tai miten ilma liikkuu, tai miten minä itse liikun.”

”Erityisen tärkeää runoudessa on suhde kieleen; se, että runous pitää kielen elävänä ja liikkuvana, estää kielen köyhtymistä”, Wallin jatkaa ja lisää, että tarinat eivät ole koskaan kadonneet hänen elämästään.

Olipa kyseessä runo, runosarja, tai -kokoelma, Wallin kertoo sen puitteissa useimmiten fragmentaarista tarinaa. ”Rikon kieltä ja rakennetta, mutta mukana on usein tarinan linja. Olen aina jollakin tasolla myös tarinankertoja. Lukijana ja kirjoittajana minua ei silti kiinnosta niinkään juoni vaan esimerkiksi henkilöiden sisäisten maailmojen kerrostumat ja kehämäisyydet. On mielenkiintoista, millä tavalla kieli kerii todellisuutta, ja millaisia mahdollisuuksia on rakentaa todellisuutta kieleen ja kielessä.”

 

Runous kuuluu Tampereella

Runouden lukijakunta on Suomessa pieni, mutta – kuten runouskin – vahvasti elossa ja aktiivinen. Se, että suurin osa suomalaisista ei lue runoja, ei Wallinia häiritse. Hänen mielestään runouden ei tarvitse olla massojen taidetta, vaan se saa rauhassa olla marginaalissa. ”En tiedä, ovatko mitkään tosi tärkeät asiat koskaan olleet suurten massojen suosiossa.” Ja kuten todettua, runous vaatii pysähtymistä ja ajattelemista. ”Miten runon kautta edes voisi puhua kaikille?”

”Kieltäydyn ajattelemasta tekstin ulkopuolisten määritteiden kautta sitä, mitä tai miten pitäisi kirjoittaa. Pyrin aina olemaan rehellinen itselleni ja syntymässä olevalle tekstille”, Wallin vastaa, kun kysyn hänen kokemustaan sananvapaudesta. Kiellettyjä aiheita tai kirjoittamisen tapoja ei Suomessa runoilijan näkökulmasta ole. ”Mielestäni tämä velvoittaa meitä toisaalta taiteelliseen tinkimättömyyteen ja toisaalta antamaan tukemme niille kirjailijoille, joiden sananvapaus on uhattuna.”

Vaikka isot kustantamot ovat vähentäneet runouden julkaisemista, julkaisuväyliä on nykyisin paljon. Kirjoiksi painetun runouden rinnalle ovat nousseet lavarunous, digitaalinen runous, video- sekä äänirunous.

Kristiina Wallin (4)Olohuoneen katosta roikkuvat mekot ovat tekstiilitaiteilija Niina Hartikaisen käsialaa, ja niihin on kirjailtu Wallinin runoja.

 

Kristiina Wallin saa inspiraatiota muusta taiteesta, mutta myös rakastaa tehdä yhteistyötä eri alojen taiteilijoiden kanssa. Esimerkiksi Kalevalan päivänä helmikuussa hän luki tekstejään yleisölle Tampereella pääkirjasto Metsossa. Hänen kanssaan esiintyi kaksi viulistia, musiikki ja runot vuorottelivat esityksessä. Aloite tuli kaupungilta. ”Tampereella runoudella on paikkansa. Runous saa kuulua, ja kaikki, jotka haluavat, löytävät runon äärelle. On runoiltoja ja -aamiaisia, hieno Annikin Runofestivaali ja vaikkapa Teos & Tulenkantajat -kirjakaupan vireä runotoiminta.”

Juttukokonaisuudessa mukana olevat syyrialaisrunoilijat ovat tuoneet esille sisintä kalvavan yksinäisyyden tunteen. Runoilijoista tuntuu usein, että he olisivat eristettyjä muista ihmisistä, yhteiskunnasta. ”Tunnistan tuon yksinäisyyden tunteen, koska ihmisiä, joiden kanssa syntyy ihan oikea kohtaaminen, on vähän. Mutta minua kannattelee tieto siitä, että heitä silti on, siroteltuna ympäri maailman. Ajattelen aina, että runouden voimasta muodostuu säikeitä ihmisestä ihmiseen”, Wallin pohtii.

 

Ikuinen haave kirjoittamisesta

Kristiina Wallinin mielestä suurin haaste runoilijan työssä on järjestää itselleen olosuhteet, joiden puitteissa kirjoittaminen onnistuu. ”Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.” Apurahan saaminen ei ole itsestäänselvyys. Itse asiassa silloin, kun runoilija kirjoittaa valtion tai säätiön avustuksen turvin, hän voi pitää itseään onnekkaana. Useimmiten taloudellinen toimeentulo on koottavat monesta eri lähteestä.

Kristiina Wallin opettaa kirjoittamista. Opettajan töitä ei pidä haalia liikaa, koska silloin kurssit syövät ajan omalta kirjoittamiselta. Mutta kun opettaa sopivasti, sillä on myös omia runoja eteenpäin työntävä voima. ”Nautin saadessani jakaa asian, jota rakastan, eli runouden. Ja onhan se etuoikeus päästä kurkistamaan toisten syntymässä oleviin maailmoihin.”

Kristiina Wallin (1)
Kristiina Wallinin haave on aina sama: että hän saisi keskittyä kirjoittamiseen.

 

Juuri nyt elämässä on tasapaino. ”Haaveeni ovat arkisia”, runoilija sanoo. ”Haaveilen aina siitä, että saisin keskittyä kirjoittamiseen, että kirjoittamiselle olisi aikaa ja voimaa ja että olisi taloudellinenkin mahdollisuus kirjoittaa, ja sitä kautta saisin mennä syvemmälle kirjoituksessani.”

Työn alla on aina enemmän kuin yksi teos, toisinaan kuunnelma Yleisradiolle. ”Se, mitä teen radioon, on lähellä runoa. Radio mahdollistaa nopeat leikkaukset ja assosiaatioiden varassa etenemisen.”

Meneillään olevalla apurahakaudella Wallin työstää paitsi omaa runokokoelmaa myös radioteosta ja kirjaa yhteistyössä runoilija Hannimari Heinon kanssa. Molemmat perustuvat runoilijaystävysten käymään kirjeenvaihtoon. ”Puhumme ajasta, muistamisesta ja runoudesta puutarhan metaforan kautta.”

Silloin kun Wallin kohtasi runoilija Heinon, yksi runouden ihmisiä yhdistävä säie tuli näkyväksi. Wallinin toinen kirja, Murtuneista luista (2007), oli hiljattain ilmestynyt. Kun Heino oli sen lukenut, hän kirjoitti kollegalleen ehdottaen kirjavaihtareita. ”Näin kohtasimme runojen kautta ja vasta sen jälkeen tutustuimme ihmisinä. Minusta tämä on kiehtova järjestys, sillä se antaa mahdollisuuden kohdata ensin alitajunnan ja kielen tasolla.”

 

Surun kirja lähimpänä sydäntä

Wallinin usko runoon – hitaaseen, rauhoittumista vaatimaan ilmaisun muotoon – on horjumaton. ”Runoa ei mikään nujerra tästä maailmasta. Uskon runon voimaan ja siihen, millainen kohtaamisen mahdollisuus runous on.”

Lähtiessäni Kristiina Wallin ojentaa minulle uusimman teoksensa. Kirja on Valon paino (2016), surun kirja ja runoilijalle itselleen hänen omista teoksistaan läheisin. Wallin kirjoitti Valon painoa neljän vuoden ajan. Eikä hän muista ensimmäisten versioiden kirjoittamisesta oikeastaan mitään. Isä oli kuollut, ja kirjoittaminen oli Wallinin tapa käsitellä surua. ”Siksi Valon painolla on aina erityisasema minulle, henkilökohtaisesti.”

 

”Tarvitsin saaren tunteen kuvaamiseen.”

 

Muutaman vuoden kuluttua sen aloittamisesta teosta pystyi jo katsomaan ikään kuin ulkopuolelta. Sitten, vuoropuhelussa kustannustoimittajan kanssa, siitä rakentui runokokoelma, joka kuvaa surua yleisemmällä tasolla. ”Ja myös kaipausta, muistoja ja muistamista.”

Kirjan tapahtumat eivät ole täysin yhteneväisiä sen kanssa, mitä Kristiina Wallinin lapsuudessa oikeasti tapahtui tai mitä hän muistaa isästään. Ehkä juuri siksi runoista välittyvät tunteet ovat todellisia, Wallin miettii. ”Esimerkiksi: kirjassa ollaan saaressa, vaikkei lapsuuden maisemani ollut saari. Tarvitsin saaren surun, hätäännyksen ja yksinäisyyden tunteen kuvaamiseen, eli siihen, että teksti on tunnetasolla totta. Meri puolestaan on runoissa sitä syvää, jota emme voi ymmärtää edes itsessämme.” Valon painossa vierailee myös suvun muita vainajia.

Selvää on, että Wallin runot ovat muuttuneet kirjojen ja vuosien myötä vakavamielisemmiksi. ”Joskus kaipaan ensimmäisten kokoelmieni leikkisyyttä”, runoilija sanoo. ”Mutta ehkä leikki on tulossa tekstiin taas nykyistä voimakkaampana”, hän naurahtaa. Niin, eihän sitä tosiaan koskaan, Kristiina Wallinin maailmassa, tiedä. ”Ilo on joka tapauksessa yksi voimista, jotka kannattelevat olemassaoloani.”

 

Kristiina Wallinin runoja Kosmissa:

”Istun kaislikon reunassa ja virkkaan…”

”Arktinen tuuli meni tästä…”

”ja niin kämmeniltäsi putoavat metsät…”

”Ääri = kohta josta en jatka eteenpäin enkä palaa…”

”Metsän varjokohtaan kasvaa metsä…”

”Hiljaisuudesta tuli uusi arkkitehtoninen kerros…”

”Katson taloa metsän rajasta…”

”Tämä kaupunki on vieras…”

”Niitä, jotka aivan varoittamatta kasvattavat hiuksistaa metsän…”

 

 

saation logo

 

Kommentoi:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *