KOKEMUKSIA SUORAAN KOHDALTA

THE WORLD MIRROR / POET’S IDENTITY CARD
7.9.2017

”Ehdottoman yksilöllisyyteni läpi ja vain siten pystyn ilmaisemaan yleistä. Se ainakin on minun tavoitteeni”,
kirjoittaa Aila Meriluoto Vaarallista kokea-päiväkirjateoksessaan. Meriluodon vuosikymmeniä jatkuneen uran kantava voima on jano toimia elämänsä ja oman aikansa tapahtumien todistajana; kirjailija antaa meille henkilökohtaisen näkökulman ihmiseloon. Näin tehdessään Meriluoto on laittaa likoon itsensä ja ihmissuhteensa – luottaen siihen, että juuri niin hänen on kirjailijana tehtävä.

Hanna Hirvonen, teksti ja kuvat
Ursula Viita-Leskelä, kirjailijan kuva

”Minulla on alue jonka sisällä käytän ja tulen käyttämään kylmästi ja häikäilemättömästi hyväkseni kaikkia ja kaikkea mitä elämä tielleni tuo. Ja se on kirjoittaminen. Ja minä teen sen ilman tunnonvaivoja ja täydellä oikeudella. Koska se on suorastaan eettinen asia, tärkeämpi kuin mitkään muut, ystävyydetkään: todistuksen antaminen”, Aila Meriluoto kirjoittaa Vaarallista kokea –teoksessaan 8. marraskuuta 1972.

Aila Meriluoto tunnetaan parhaiten runoilijana, mutta hänen 1940-luvulla alkaneeseen kirjailijauraansa mahtuu myös proosaa sekä laaja omaelämänkerrallinen tuotanto. Meriluodolta on julkaistu muun muassa kolme päiväkirjateosta: Lasimaalauksen läpi (WSOY, 1986), Vaarallista kokea (WSOY, 1996) ja Tältä kohtaa (Siltala, 2010). Lisäksi hän on kirjoittanut lapsuusmuistelmat Mekko meni taululle (WSOY, 2001). Nämä teokset ovat tämän tekstin lähdeaineistona.

Ailan kirjat (9)Aila Meriluodolta on julkaistu kolme päiväkirjateosta: Lasimaalauksen läpi , joka on päiväkirja vuosilta 1944-1947, Vaarallista kokea, jonka merkinnät on kirjoitettu vuosina 1953-1975 ja Tältä kohtaa, joka on päiväkirja vuosilta 1975-2004.

 

Aila Meriluoto luonnehtii työtään seuraavasti: ”Minussa on kaksi maailmaa, ulottuvuutta. Toinen minä kirjoittaa kirjojani, runoa ja proosaa. Toisessa kirjoitan päiväkirjaa, sitä konkreettista, toimivaa – ja toimimatonta. Ne kaksi painivat keskenään, ehkä auttavatkin toinen toistaan, kun niikseen sattuu. Ei ehkä pitäisi lukea pelkästään näitä päiväkirjoja. Ja ehkä ei pelkästään runojakaan. Ne tukevat toisiaan. Ainakin minussa. Sitä luovaakin puolta.” (23.4.1992)

Päiväkirjamerkintöjen julkaiseminen ei ole koskaan ollut Meriluodolle helppoa; kirjailija pohtii usein sitä, miksi muiden ihmisten tulisi lukea esimerkiksi hänen vaikeuksistaan elättää neljä lasta kirjailijana, seksielämästään, ystäviä ja kirjallisuuden alan ihmisiä koskevista luonnehdinnoista tai myöhemmin oman kropan rapistumisesta ja muista vanhuuteen liittyvistä haasteista. Ja joka kerta hän päätyy samaan: hänen elämäntehtävänsä on todistuksen antaminen suoraan kohdalta – ja rehellinen todistus vaatii asettamaan alttiiksi paitsi ystävyydet myös itsensä. Oma elämä yksityiskohtineen on keskeinen tekijä myös Meriluodon runoissa, etenkin myöhemmässä tuotannossa.


Pieksämäkeä läpi elämän

Aila Meriluoto on kotoisin Pieksämäeltä. Ailan isä, Kaarlo Meriluoto, oli Pieksämäen yhteiskoulun rehtori ja äiti, Hilja Meriluoto, työskenteli opettajana samassa koulussa. Ailalla oli yksi sisar, Sirkka. Aila oli vaitelias lapsi, joka viihtyi yksikseen, lukien ja kirjoitellen. Toiseksi jäi esimerkiksi juoksentelu ulkona muiden lasten kanssa. Kotikasvatus oli erittäin kurinalaista. Esimerkiksi kirjastossa ei saanut käydä, koska äidin mielestä lainakirjat olivat epähygieenisiä.

Luova sielu etsiskeli paikkaansa, erilaisia maailmoja. Omaksi salapaikakseen Aila valitsi vintin, jonne hän livahti säännöllisesti lukemaan vanhoja lehtiä ja kirjoja. Toki lapsuuteen liittyi myös riemua muiden lasten kanssa; paras ystävä oli Muru, jonka kanssa Aila kehitteli uutta yhteistä kieltä, muiden touhujen ohessa.

Lapsuuden maisemista muotoutui sittemmin tärkeä kesäpaikka ja inspiroiva työympäristö, Meriluodon sanoin stimuloiva ja turvallinen (työympäristö se oli etenkin niinä hetkinä, kun ympärillä ei ollut liikaa ihmisiä: kyläileviä rakastajia tai ystävättäriä, lapsia, lapsenlapsia…).
Aila Meriluodon runokokoelmista Pieksämäki on selkeästi esillä esimerkiksi teoksessa Kimeä metsä (WSOY, 2002). Kirjan nimi tulee samannimisestä runosta. Runo sai alkunsa, kun Meriluodon mies Jouko Paakkanen tuli sisälle Takatakaan* ja totesi:
– Olipa pimeä metsä.
Johon Meriluoto väärin kuultuaan vastasi:
– Miten niin kimeä?

Kimeä metsä -runokokoelmassa Aila Meriluoto aistii lähiympäristöään Pieksämäellä. Luonto ihastuttavine värähtelyineen on ovenavauksen päässä. Metsän liikkeet rauhoittavat, kun vanhuuden mukana elämään tulleet kolotukset tai kuolemanläheisyys painavat kirjailijan mieltä. Nimikkorunossa kuuluvat lastenlasten kimeät äänet, kun he yöllä herkkujen toivossa lähestyvät Takatakaa.

 

Miten niin kimeä?

 

Nykyisin Aila Meriluoto asuu Helsingissä, joka on ollut hänen kotikaupunkinsa suurimman osan elämästä. Hän muutti pääkaupunkiin ensimmäisen kerran vuonna 1944 aloittaessaan opinnot yliopistossa. Uutena kaupunki tietysti herätti ihmetystä maalaistytössä. Oli niin paljon ihmisiä, oli niin paljon muitakin! Kohti Pieksämäkeä ja sieltä takaisin Helsinkiin lähteminen ovat aina olleet merkityksellisiä hetkiä:

”Kuten aina ennen lähtöä asiat tulevat intensiivisiksi, ainutkertaisiksi. Niin ettei pitäisikään lähteä. Viime vuosina olen ollut melkein valmis kirjoittamaan runoja vaikka kokonaisen kirjan juuri ennen kuin lähden. Ja tuntuu tuhlaukselta jättää tämä kaikki. Ihan kuin kuolema kesken runsaan elämisen”, Meriluoto kirjoittaa syyskuun 10. päivä vuonna 1972.

*Takataka on Meriluodolle 1970 ja -80-lukujen taitteessa rakennettu talo. Takataka sijaitsee Pieksämäellä lähellä Takaniemen tilaa, joka oli aiemmin Meriluodon vanhempien koti ja joka nykyisin on hänen lastensa omistuksessa.


Inspiraatiota ihastuksista ja yksinäisyydestä

Kaiken kaikkiaan eletty elämä on Meriluodolle tärkeimpiä inspiraation lähteitä. Kimeä metsä -teoksessa Meriluoto herää aamulla miehensä vierestä, katselee tämän ryppyistä ihoa, samoin omaansa. Hetkestä syntyy runo. Jo kolme vuosikymmentä aiemmin, eräänä syyskuisena iltana, Meriluoto kirjoitti: ”Ajattelin että teevee on kuin sokerinpala jokaisen olohuoneen nurkassa ja sitä sitten yhteisesti imeskellään. Kunnes todellisuus joskus astuu ovesta, selän takaa. Siitä voisi kirjoittaa runon, sitä minun viimeaikaista tyyliäni (juttelevaa, lähiasioita noteeraavaa) – oikeastaan pitäisi kirjoittaa hurjaa vauhtia uusi kokoelma juuri tähän tyyliin, niin kauan kuin se tuntuu tuoreelta.” (5.9.1972)

Kotielämän lisäksi merkittäviä runojen synnyn kannalta ovat olleet erilaiset kulttuuriväen reissut ja muu hulina. Usein mukana on joku kiinnostava mies. Aila Meriluotoon on aina vedonnut erityisesti älykkyys – fiksut ihmiset, joiden kanssa voi keskustella taiteesta, ja jotka ymmärtävät hänenkin runojaan. Kotiin viemisiksi matkoilta tarttui usein ihastuksen tunne. Kirjailijan mielestä on mahtavaa olla pikkuisen rakastunut (!) – siitä tunteesta voi hyvin ammentaa sisältöä työhön.

Aila Meriluoto on helposti innostuva persoona ja avoin hölöttäjä. Hän viihtyy keskipisteessä, haluaa olla tunnettu ja tunnustettu henkilö. Toisaalta kirjailija on ujo ja vetäytyvä nainen, joka kammoksuu ainaista pakkoa reagoida muiden tekemisiin ja sanomisiin. Hän janoaa aikaa omien ajatustensa kanssa. Sosiaalisissa tilanteissa, liiaksi koettuna, on vaarana kadottaa itsensä. ”Irmeli on Tunisiassa ja Panu lähti lauantaina viikoksi Amerikkaan. Tuntuu vain hyvältä tämä tyhjiö, kerrankin. Olen saanut tarpeekseni – mistä? Ei yksinomaan alkoholista. Puhumisesta. Reagoimisesta. Sataa lunta.” (28.1.1973)

Yksin ollessaan kirjailija lukee valtavasti ja inspiroituu muiden teksteistä: ”Tänä aamuna luin Maire Harmen runoja ja sain näköalan – omiin mahdollisuuksiini, kuten aina tapahtuu lukiessani nykyrunoa. Tajuan että voisin kirjoittaa jopa tästä mitä minulle on tapahtunut ja on tapahtuva”, hän totesi 25. joulukuuta 1961.

 Aila Meriluoto 2017Aila Meriluoto äitienpäivän lounaalla toukokuussa 2017. KUVA: Ursula Viita-Leskelä.

 

KIRJAILIJA AILA MERILUOTO

Aila Meriluoto (synt. 1924) on kirjoittanut viisitoista runokokoelmaa, viisi elämänkerrallista teosta, joista kolme on päiväkirjoja, sekä romaaneja ja lastenkirjoja.

Meriluoto tuli tunnetuksi vuonna 1946, kun hänen esikoisteoksensa Lasimaalaus julkaistiin WSOY:n kustantamana. Lasimaalaus paljastaa nuoren runoilijan sielunmaisemaa sota-ajan Suomessa.

Meriluodon viimeinen runoteos on Tämä täyteys, tämä paino vuodelta 2011. Sen runoissa Meriluoto kuvaa vanhuutta ja muistelee elämänsä tärkeimpiä miehiä.

Meriluoto on tehnyt merkittävän uran kääntäjänä. Hän on suomentanut muun muassa ruotsalaisrunoilija Harry Martinsonin Aniaran (WSOY, 1963), joka on runoelmamuotoinen tieteiskertomus. Lapsuudestamme tutut Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemeli -kirjat ovat Meriluodon suomentamia.

 

Sittenkin elossa – kirjoittaakseen

Aila Meriluodosta tuli runoilija sinä kesänä, jota hän luuli viimeisekseen. Oli vuosi 1944. Suomi oli sodassa viidettä vuotta, Neuvostoliiton armeija rynni rajan yli. Eräänä iltana Meriluoto seisoskeli keskellä kesäistä maisemaa Pieksämäellä. Järvi oli tyyni. Oli yö, jona taivas ei koskaan pimentynyt. Siitä hetkestä 20-vuotias luova sielu sai säkeen: ”Kakskymmentä suvea sulta sain…

Yllättäen Suomi vetäytyi sodasta ja Aila Meriluoto oli elossa. Kirjoittaakseen, hän koki. Kakskymmentä suvea (Twenty Summers) -runo löytyy esikoiskokoelmasta. Se on useimmiten käsitetty rakkausrunoksi, vaikka kertoo elämästä luopumisesta.

 

Ailankirjat(12)Aila Meriluoto viimeisteli Lasimaalauksen runot ollessaan 22-vuotias ja lähetti ne WSOY:n kilpailuun. Nuoren sodanaikaisia tuntemuksia, luomisen paloa sekä ensimmäisiä rakkauksia käsittelevä teos voitti kilpailun kirkkaasti parhaimpana. Meriluodon esikoinen on kaikkien aikojen suosituimpia suomalaisia runokokoelmia; 2000-luvun alkuun mennessä siitä oli otettu 14 painosta.

Lasimaalauksen jälkeen Meriluoto on kirjoittanut 14 runokokoelmaa. Kirjailijan omasta mielestä teoksista merkittävimmät syntyivät kauan, kauan Lasimaalauksen jälkeen – vaikka Lasimaalaus on edelleen tuotannosta tunnetuin. Meriluoto kokee runon syntytilanteen runon saamiseksi. Hetki on arvokas, toisinaan peräti juhlallinen. Runo vaatii tullakseen jonkin sykäyksen. Kivinen jumala (kirjasta Lasimaalaus) lähti rullaamaan nuoren mielessä Helsingin pommituksen jälkeen, vuonna 1944. Silloin, kun Meriluoto näki joukoittain ihmisiä kömpivän ulos suojistaan, kellareista, porttikäytävistä…

Kuitenkin myös arkinen on sykähdyttävää. Rakkaan miehen liikkeet, esimerkiksi. Tai koivunlehdet keväällä, kun ne ovat niin pieniä, että ne voi juuri ja juuri erottaa. Suuri osa Meriluodon runoista on myös saanut innoitteensa taideteoksesta, kuten maalauksesta tai musiikista. Nuoren Meriluodon runous on haastavaa; ymmärtääkseen teksteihin sisällytettyjä viittauksia, lukijan on tunnettava taidetta. Meriluoto on ikuistanut runoihinsa myös kuvittelemiensa ihmisten henkilökuvauksia.

 

Meriluodosta tuli runoilija kesänä,
jota hän luuli viimeisekseen.

 

Kirjailijan ammatti ei ole kevyt kantaa. Toisinaan kirjailija ajautuu suoranaiseen itseinhoon. Näin tapahtuu Meriluodolle etenkin silloin, kun hän ei saa järjestettyä mieltään runojen tulolle sopivaksi. ”Olen katsellut kuvaani peilistä. Näytän sievähköltä 20-vuotiaalta – iltavalaistuksessa ja tietyssä tunnelmassa! Jos minulla olisi kauniit hampaat, kelpaisin kyllä. Mihin? Helvetti tätä kakaramaisuutta. Ei ihme ettei runoja synny. Olen ihan tyhjä, pelkkää pintaväreilyä”, Meriluoto töksäytti 28. päivä kesäkuuta 1961.

Runoja alkoi kuitenkin tulla, tälläkin kertaa. ”Sunnuntaina kirjoitin vielä kuudennen runoni, se oli kaiken täyttävä elämys, en tiedä minne ne tunnit hupenivat.” (14.7.1961) ”Katselin vanhoja runojani, tein pari muutosta. Nekin olivat kypsyneet tänä aikana. Nyt minulla on 21 runoa ja otaksuttavasti kirjoitan vielä lisää. Se riippuu Takaniemen tunnelmista. Ehkä saan kokoelman syksyksi.”

Työn alla tässä kohtaa on runokokoelma Portaat (WSOY, 1961). Teos, jossa luonto on vahva elementti. Meri, metsä tai tuuli kaappaa ihmisen yllättäen, sekoittuu kehoon ja mieleen. Meriluoto liikkuu unen ja valvetilan, todellisen ja kuvitellun, rajamailla. Runo lähtee usein konkreettisesta, kuten veneestä tai hiuksista otsalla, mutta ajautuu samassa syvyyksiin, tutkimattomaan. Eräässä runossa runominä tippuu kirjaimiin ja löytää itsensä maanalaisten portaiden ja käytävien verkostosta.


Runoja ja kirje-elämää Ruotsissa

Merkittävän osan Aila Meriluodon elämästä muodostavat Ruotsissa asutut vuodet, 1962-1974. Meriluoto kirjoitti Ruotsissa kokoelmat Asumattomiin (WSOY, 1963), Tuoddaris (WSOY, 1965), Silmämitta (WSOY, 1969) ja Elämästä (WSOY, 1972). Ruotsin aika toi runoihin maahanmuuttajan ongelmat: ulkopuolisuuden tunnun ja kielettömyyden. Toisaalta runoihin ilmestyi toinen kieli, ruotsi, jota sitten Suomessa tunnuttiin kritisoitavan.

Elämä oli runojen kannalta tuotteliasta, mutta jotain puuttui. ”Hassua, olen kirjoittanut kirjoja paljon nopeampaan tahtiin kuin ennen ja kuitenkin on loputtoman huono omatunto: ei saa mitään aikaan. Kai se on sitä, että jotenkin heitän sanani ilmaan. Minulla ei ole ketään joka läheltä seuraisi asioitani, olisi mukana niissä”, Aila Meriluoto kirjoittaa 4. marraskuuta vuonna 1969.

Keskeinen osa arkea Ruotsissa oli kirjeiden kirjoittaminen ja vastausten odottaminen. Meriluoto kävi kirjeenvaihtoa perheenjäsenten, ystävien sekä muiden taiteilijoiden kanssa. Miessuhteet alkoivat ja loppuivat usein kirjeissä. Viski, joka rauhoittaa mieltä ja saa elämän näyttäytymään positiivisessa valossa, on aina inspiroinut kirjailijaa; Ruotsissa runoja syntyi yksinäisinä iltoina, kun kirjailija sai olla rauhassa – tai kenties kärsi yksinäisyydestä. ”Mutta jos huomennakaan ei tule kirjettä, miten sen sitten kestän? Nämä yksinäiset illat varsinkin. Runon jo kirjoitin. Helpointa on kirjoittaa menetyksestä.” (26.7.1973)

Kaiken keskellä runon tulo on lähes aina onnellinen hetki. ”Hurraa, jotain minä näköjään kirjoitankin. Minusta tuntuu että tuo äskeinen runo on hyvä. Sain sanotuksi jotakin itselleni tärkeää ja samalla uutta. Siis taistelin esiin erään tiedon, sellaiseen muotoon että opin itse siitä. Että se todella tapahtui. Sellainen runon pitää olla: luonteva, orgaaninen, todella tapahtuva.” (2.7.1961)


Kritiikeissä haukuttu kirjailija

Kirjan julkaiseminen on aina hirvittänyt Aila Meriluotoa: ”Enkä oikein tiedä miltä tuntuu, ehkä on paras unohtaa koko juttu toistaiseksi. Blää. Aina tulee puhtaaksikirjoitusdepressio”, hän kirjoittaa 18. elokuuta vuonna 1972. Hän on juuri lähettänyt Elämästä -käsikirjoituksen kustantamoon.

Kirjan julkaisussa parhaalta tuntuu aika hieman ennen teoksen ilmestymistä. Se, kun Meriluoto tietää saaneensa tekstin valmiiksi ja saavansa irrottaa siitä. Samalla hän on vielä suojassa kritiikiltä, joka ei aina ole ollut kiittävää: ”Tuskin Suomessa on tällä hetkellä toista niin haukuttua kirjailijaa kuin minä.” (4.4.1972)

Jossain vaiheessa arvostelut oli jätettävä lukematta, niin satuttavia ne olivat. Positiivinen palaute on liikuttanut aina. ”Else Tanttu tuli tänään klo 12 puhumaan lausuntaillastaan. Hän luki näytteeksi runojani – se oli fantastista. Taas rupesin uskomaan itseeni runoilijana. Tiedän tehneeni jotakin mikä säilyy. En ole turha.” (11.1.1962)

Itsekritiikki ei ole koskaan ollut kritiikistä kevyintä. ”Luin kirjoittamani kolme runoa. Jotenkuten sain ensimmäisen niellyksi, se aina vähän kakistelee kurkussa. Toinen solahti alas jälkiä jättämättä, se on vain pieni soma melodia, ja sitten tuli kolmas ja taas tuli pelästys: herrajumala. En minä muuta voi sanoa, se on kamala runo”, Meriluoto latelee 2. heinäkuuta 1961.

Julkaistuihin kirjoihin töppäyksiä ei päässyt; Meriluoto on aina seissyt tekstiensä takana, nähnyt niiden arvon. Hän on tiennyt olevansa edelläkävijä suomalaisen kirjallisuuden kentällä. ”Omituinen, sykähdyttävä toteamus, että runoni kirjaimellisesti nousevat päivänkritiikin yläpuolelle. Minun pitäisi itse henkilönä kasvaa irti sellaisen aiheuttamasta turhasta kipeydestä, kun se ei kuitenkaan pysty nujertamaan minun runojani.” (30.7.1961)


Neljän lapsen äiti valveilla öisin

”Jos olisin taloudellisesti riippumaton, voisin helpommin olla psyykkisestikin riippumaton. Pirullista, että rahalla on niin konkreettinen vaikutus henkiseen. Täytyisi kasvaa yli-ihmiseksi ollakseen siitä vapaa näissä olosuhteissa, yrittäessään runoilulla elättää neljä lasta.” (30.7.1961)

Aila Meriluodon neljä lasta ovat Ursula, Petri, Samuli ja Aija. ”Minä en ole kasvattanut. Minua on toki kasvatettu. Minusta tuntuu, että minun lapseni, toisin kuin vanhempani, ovat antaneet minun kasvaa”, Meriluoto toteaa vanhemmuudestaan 11. maaliskuuta vuonna 1999.

Meriluodon vanhin tytär, Ursula Viita-Leskelä, kertoo ettei Aila ole koskaan ollut kovinkaan äidillinen äiti – ennemminkin Aila on ollut kuin läheinen ystävä. Kun Aila silitti vaatteita, Ursula silitti nenäliinoja. Äiti oli myös kuvataiteellisesti lahjakas ja piirsi tyttärelleen paperinukkeja. Nämä muistot tulevat äidistä mieleen ensimmäiseksi. Myöhemmin yhteinen aika on ollut rehellistä keskustelua (paljon myös kirjeissä); äiti ja tytär ovat ymmärtäneet toisiaan puolesta sanasta.

Kirjailija-äiti valvoi usein öisin; runot syntyivät silloin, kun ympärillä ei ollut muita. Kirjoituskone kävi päivisin (runothan Meriluoto kirjoitti paperille!). Muiden ollessa hereillä Meriluoto työsti etupäässä käännöksiä ja muita oman tekstinsä ulkopuolisia kirjoitustöitä. ”Vain sovinnainen jako vuorokausiin ja niitten tunteihin estää minua toimimasta. Jos olisin ihan yksin, eläisin ehkä oman erityisrytmini mukaisesti”, hän kirjoittaa 4. marraskuuta vuonna 1969.

Joulunaika on aina ollut Meriluodon perheelle merkityksellistä. Joulun tuloa ja kunakin vuonna tulevien ihmisten saapumisia kirjailija ei unohda päiväkirjoissa mainita. Perhettä kokoontui aina yhteen, vaikkapa kotiin Enköpingiin: ”Tytti tuli, nuoriso siivosi kaikki huoneet ilman minua, on leivottu pullaa ja keitetty karkkia, piparkakkutaikina on tehty huomiseksi, lahjoja on koko korillinen ja ylikin. Joulu siis tulee sittenkin.” (21.12.1970)

 

Pakollisia pakinoita ja kutkuttavia käännöksiä

Aila Meriluoto ottaa päiväkirjoissaan napakasti kantaa elämäänsä leimaavaan taloudelliseen ahdinkoon. Kirjailijan tuloina on esimerkiksi ennakkoja kustantamosta, taiteilijastipendejä (joskus jopa viisivuotinen), kirjastokorvauksia sekä palkintoja. Tulot ovat kuitenkin epäsäännöllisiä ja jatkuvasti on mietittävä, miten seuraavassa kuussa elää: ”On tämäkin ammatti, kuin palkansaajan joka saa palkkansa vain joka toinen tai kolmas vuosi.” (18.11.1971)

Meriluoto on tehnyt merkittävän uran kääntäjänä. Hän on suomentanut muun muassa itävaltalaisen Rainer Maria Rilken runokokoelman Duinon Elegiat (WSOY, 1974). Se oli kahdenkymmenen vuoden rutistus, joka tarjosi inspiraatiota myös omiin runoihin. Ailameriluotoa rilkeläisittäin, sitäkin hänen runokokoelmistaan löytyy. Meriluoto kokee Rilken ajattelun läheiseksi; nuorena jopa siihen pisteeseen, että rakastajat saattoivat tuntea mustasukkaisuutta.

Aila Meriluoto on aina ollut tarkka työstään. Häntä raivostuttaa suunnattomasti, jos hänelle ei esimerkiksi anneta riittävästi aikaa reagoida kustannustoimittajan tekemiin muutosehdotuksiin. Toisinaan töistä ne, jotka kirjailija tekee vain ansaitakseen, maistuvat puulta. Etenkin, jos tekemättömiä töitä on odottamassa useita. ”Yritin kirjoittaa pakinaa – minunhan on saatava edes pieniä lisätuloja, siitä ei tullut mitään, oli liian pakko. WSOY on minusta hirveän kummallinen, en ole vieläkään saanut kaksi kuukautta sitten lähettämästäni käännöksestä maksua, uudesta työstä puhumattakaan.” (24.11.1970)

Toisinaan inspiroivaa on nimenomaan se, että saa jotain tehtyä, onpa kirjoitustyö mikä tahansa: ”Onko siitä vain viikko? Rupesin tekemään töitä, ja vips, tuosta vain, elämä oli taas elämää. Aktivoiduin jopa siitä sujuvan ja tyhjän tyttökirjan kääntämisestä niin että aloin taas kirjoittaa villisti kirjeitä. Ja olin harmoninen kuten aina työtä tehdessä. Muussa tilanteessa poden aina huonoa omaatuntoa, joten nyt tunnen itseni kerrassaan turvalliseksi.” (6.9.1970)

Julkisuus kuuluu kirjailijan elämään. ”Pari päivää sitten täällä oli Irja Sievinen Apu-lehdestä, ihana tätönen jolla ei oikeastaan ollut aavistustakaan kuka minä olin. Se oli oikein virkistävää.” (1.9.1972). Esiintymiset ovat pelottavia, mutta aina niistä silti selviää, kuten muistakin luovan työn ulkopuolisista vaatimuksista: ”Huomenna taidan tehdä veroilmoituksen Suomeen. Se on aina tammikuun piina, mutta myös tammikuun vapautus sitten kun se on valmis. Ehkä maailman positiivisin tapahtuma on se kun saa jotakin valmiiksi. Ei niinkään asian itsensä vuoksi vaan siksi että on vapaa aloittamaan uutta.” (19.1.1970)


Kirjailija miesten viemänä

Vaikka Meriluoto on aina kaivannut rakkautta ja läheisyyttä, hän on samalla pelännyt sitoutua johonkuhun täysin ja kokonaan – runojen tähden. ”Vuosi vuodelta olen yhä enemmän pelännyt sitoutumista yhteen ainoaan nimen omistavaan henkilöön, joutumista tiettyjen yksittäisten jännitteiden verkkoon”, hän kirjoittaa 16. joulukuuta 1961. ”Tiedän ja myönnän nyt taas kerran, että minun tulevaisuuteni on siinä ja vain siinä että olen täysin vapaa kirjoittamaan. Se on tärkeintä”, hän jatkaa 25. päivänä samaa kuuta.

Taustalla on kahdeksan vuotta kestänyt avioliitto kirjailija Lauri Viidan (1916-1965) kanssa. Pariskunta meni naimisiin vuonna 1948. Meriluodon kaikki neljä lasta ovat Viidan kanssa yhteisiä. Avioliitto oli myrskyisä, ja Meriluoto koki kadottavansa itsensä miehen hallitsevaan persoonaan.

Viidan aikana Meriluoto ei pitänyt päiväkirjaa, mutta palaa vuosiin teksteissään myöhemmin: ”Kirjoitin hiljattain siitä, että ”kuolin Lauriin”. Oma minäni kertaheitolla hävisi, ikään kuin suli Laurin väkevämpään. Muistan senkin etten siihen aikaan nähnyt ”päiväunia” (minulle tyypillinen terapeuttinen keino päästä jännityksistäni), ts. ei ollut jännitettä minän ja maailman välillä, koska minää ei ollut.” (24.2.1961)

Laurin aikana Aila Meriluodolta julkaistiin kaksi teosta. Lastenkirja Pommorommon (WSOY, 1956) hän kirjoitti ollessaan asumuserossa. Sairas tyttö tanssii -kokoelman (WSOY, 1952) tekstit Meriluoto oli kirjoittanut etupäässä ennen Lasimaalauksen ilmestymistä. Teos sisältää ekspressionistisia runoja sekä Rilken runojen suomennoksia.

 

”Olen pelännyt joutumista yksittäisten
jännitteiden verkkoon.”

 

Vuonna 1973 WSOY tarjosi Meriluodolle kutkuttavaa tehtävää: kirjan kirjoittamista Lauri Viidasta. Entisen aviomiehen mieleen palauttaminen oli raskasta mutta antoisaa. ”Yhtäkkiä huomaan, etten minä ollutkaan olematon. Päinvastoin olin kovasti olemassa, kuin auton matkamittari, joka rekisteröi jokaisen hiekanjyväsenkin”, Meriluoto kuvasi tunnelmiaan 29. tammikuuta 1974. Kirjoittamisen tärkeys asioiden käsittämisen näkökulmasta korostui näihin aikoihin. Meriluoto kertoo ymmärtäneensä, että mies rakasti häntä; että tunteita oli ollut muitakin kuin viha tai halveksunta, jotka olivat korostuneet avioliiton aikana. Elämänkerrallinen teos Lauri Viita (WSOY) ilmestyi vuonna 1974.

Lauri Viidan jälkeen Meriluodon elämään tuli toinenkin raju rakkaus, Mart. Suhde alkoi kirjeenvaihtona ja muuttui eroottiseksi. Rakkauden yllättäen päätyttyä siitä syntyi kirja. Tämän teoksen kirjoittaminen vaati äärimmäisten tunteiden, rakkauden ja vihan, läpikäymistä uudelleen:

”Minun on aloitettava nekin kirjeet joita en saa takaisin. Tai ei niitä samoja tietenkään vaan – valitettavasti – tästä nykyisestä itsestäni lähtien. Muulla tavoin niitä ei voi enää kirjoittaa. Minun on koottava kaikki ehyt mikä minussa on jäljellä ja lisäksi saatava mukaan se ”hermo” mikä niissä alkuperäisissä oli. Tavallaan leikkiä uudestaan tuo ihmissuhde tai jokin millä on sen totuudellisuus.” (2.1.1971)

Ja, mikäli mahdollista, kirjan julkistuksen jälkeinen aika oli vielä raskaampaa. Tuntemattomat naiset kiittelivät, sillä he kokivat kirjan terapeuttiseksi. Muutoin palaute oli hyökkäävän negatiivista. Koska Meriluoto käyttää teoksissaan reaalimaailman ihmisiä ja tapahtumia (ja kukapa kirjailija ei käyttäisi?!), osa henkilöhahmojen esikuvina olleista ystävistä pisti kirjan luettuaan välit poikki. Miehiltä viesti oli, etteivät he halunneet ”seuraavaksi Peteriksi”. Peter-Peter (WSOY, 1971) oli kuitenkin kirjoitettava, jotta eräästä särkyneestä rakkaudesta pääsi yli. Peter-Peter oli kirjoitettava, koska se oli todistuksena merkittävä.

”Peter-Peteriä on vain yksi. Sekä rakkautta että kirjaa. Ikinä en enää tule kirjoittamaan noin paljaasti, paitsi ehkä runoissani jotka ovat – runoja. Mutta se kirja oli eräs itsemurha. T.s. minulla oli kaksi vaihtoehtoa: tehdä joko itsemurha tai kirja. Ja minä valitsin vaikeamman. En tahdo puhua siitä enempää.” (9.9.1972)


Todistuksia yksityisyyden kustannuksella

Kirjailijan elämää on leimannut pysyvän parisuhteen etsiminen. Sellainen löytyi kauppatieteiden professori Jouko Paakkasen kanssa. Meriluodon huomio kiinnittyi tähän eräässä WSOY:n tilaisuudessa: Paakkanen oli älykäs ja tarpeeksi solmussa kirjailijan vaativaa makua miellyttääkseen. Myöhemmin pariskunta avioitui ja eli yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.

Aila Meriluodon toinen avioliitto oli yhtä aikaa niin rakasta kuin raskastakin aikaa. ”Istun nykyään yksin alakerrassa. Jouko menee nukkumaan yhä varhemmin ja varhemmin. Hän on hyvin väsynyt mies. Ja minä kirjoitan runoja siitä.” (16.7.2000) ”Kävellään. Kepin varassa – okei. Mutta edelleenkin elossa. Edelleenkin eteenpäin. Ihan jännää. Koetaan.” (5.1.2003)

Viimeisessä päiväkirjateoksessaan Meriluoto kuvailee suorasanaisesti kehon ja mielen vanhenemista. Kun hän huomaa, ettei jaksa enää kuten ennen – esimerkiksi sanat alkavat hävitä mielestä, ja jalat eivät tahdo enää kantaa – häntä masentaa. ”Mieli on yhtä vanha ja rapistunut kuin tämä oma iho joka on menettänyt kimmoisuutensa. Kaikesta jää jälki.”(1.9.1998) ”Minä koen öisin runoja enkä pysty nousemaan ja kirjoittamaan muistiin. Aamulla en muista muuta kuin huimauksen jota ei ole enää.” (22.12.2003)

 

”Edelleenkin elossa.
Edelleenkin eteenpäin.”

 

Mutta silloin, kun tekstiä syntyy, vaikka sitten aiempaa pienempinä palasina, Meriluodon on yleensä hyvä olla. ”Minä olen tässä, yhtä ällistyneenä. Luin äsken runojani, ne ovat tosi hyviä. Voisin julkaista jo kaksi kirjaa. Mutta jotenkin jarrutan. Se lapsuuden muistelujuttu odottaa yhä. Ja silti tiedän, että sekin on hyvä. Se vain, että jos hellitän, jokin minussa hellittää. Suostuu kuolemaan. Vaikka minä en suostu.” (7.11.2000)

1990-luvun lopulla Meriluoto inspiroitui lapsuusmuistelmien kirjoittamisesta. Mekko meni taululle -teos on rytmikästä, osittain proosarunon muotoista kuvausta lapsuuden ja nuoruuden Pieksämäeltä. Ikääntymiseen liittyvä kropan rapistuminen, lähestyvä kuolema ja rakkaan menettäminen ovat puolestaan keskeisiä Meriluodon 2000-luvun runokokoelmissa: Kimeä metsä, Miehenmuotoinen aukko (WSOY, 2005) ja Tämä täyteys, tämä paino (WSOY, 2011).

Myöskään kirjailijan nuorena kokema sota ei ole koskaan poistunut ajatuksista. Kimeässä metsässä puut kaatuilevat, mutta eivät  sentään talon päälle. Välillä Meriluoto on aviomies Joukon kanssa kotikaupunki Helsingissä: aamulla herättyään hän ei jaksaisi nousta, sillä kaikki tekemiset näyttäytyvät ikääntyneille suurina haasteina. Onneksi on rakas käsipuolessa, kulkua tukemassa. Minä elän, yhä, Meriluoto saa todeta.

Ailankirjat(14)

 

Ailankirjat(2)

 

Ailankirjat(19)

Oma rehellisyys on tosiaan kauhistuttanut Meriluotoa pitkin hänen uraansa. Mitä tapahtuu, kun yksityiskohdat kohtaavat julkisuuden tai esimerkiksi, kun omat lapset ja muut kirjoissa näkyvät lukevat heistä kerrotut tarinat? Runojen kohdalla vastaanottoon liittyvät kauhun tunteet eivät tietenkään ole yhtä vahvoja; lyyrisyys pehmentää viestiä, jättää asiat hiukan enemmän auki. Päiväkirjat ovat kovempi pala.

Meriluoto on myös polttanut päiväkirjojaan, ensimmäiset kymmenen. Yhden teiniajan kirjan hän pyysi säilöttävän kustantajan kaappiin. Vaikka teksti myöhemmin katsottuna on lapsellista roisketta, kirjailija löytää siitä itsensä. Hän löytää taistelun kirjoittamisesta, taistelun luomisesta. Taistelun rakkaudesta, elämänpelon. Alun perin hän ei ollut tarkoittanut päiväkirjaa kirjalliseksi luomukseksi…

Sellainen Lasimaalauksen läpi -kirjasta silti tuli, kuten myöhemmistäkin päiväkirjoista ja kirjeenvaihdoista, jotka Meriluoto on halunnut saattaa suomalaisten silmille. ”Luulen, että niillä on merkitystä nimenomaan ihmisen ymmärtämisessä, sehän on minun intohimoni ollut teini-ikäisestä lähtien: miten ihminen käyttäytyy, ja etenkin miten hän käyttäytyy absurdisti. Ehkä voi tulla joskus myös oivallus MIKSI. Se menee ohi intimiteetinkin.” (9.5.1999)

Ja todistuksen annettuaan Meriluoto on aina todennut, että olisi kirjoittanut saman vaikka olisi tiedostanut seuraukset. Asia vain yksinkertaisesti on niin, että kirjoittaminen on tärkeämpää kuin ihmiset. Ja sitä paitsi, pienen välimatkan päästä, niistä tuli helvetin hyviä kirjoja.

 

Muut lähteet (Meriluodon päiväkirjojen lisäksi): Statue of Fire. Poems by Aila Meriluoto. Translated from the original Finnish by Leo Vuosalo and Steve Stone. (Marathon Press in cooperation with The Finnish American Translators Association, 1993.)


Aila Meriluodon runoja Kosmissa:


”En minä vielä ole lopettanut…”

”Kaikki mitä kuulen…”

Pieksämäki

”Puitten siluetit pallottivat aurinkoa toisilleen…”

”Se alkoi soida puoli kolmelta yöllä…”

Todistus

Hyvästi

Asukas

Maamme

Paita

Kivinen jumala

 

 

Kirjoittajalta

Pyysin Aila Meriluotoa haastatteluun postikortin välityksellä heinäkuun alussa. Korttiin vastasi Meriluodon tytär, Ursula Viita-Leskelä. Hän kertoi äitinsä sairastavan muistisairautta, mistä johtuen kirjailija ei enää anna haastatteluja. Tekijänoikeuksista vastaava tytär kuitenkin ilmaisi kiinnostuksensa Kosmin projektia kohtaan ja sanoi, että voisimme kääntää Meriluodon runoutta englanniksi ja siitä arabiaksi.
Tapasin Viita-Leskelän Helsingissä heinäkuun puolivälissä, jolloin hän antoi minulle julkaistavaksi ja käännettäväksi valitsemiaan runoja Meriluodon tuotannosta. Juttutuokiomme näkyy osana tätä kirjoitusta, mutta tärkeimpänä lähteenäni ovat olleet Meriluodon päiväkirjat.
Vaarallista kokea -teoksessa Aila Meriluoto kuvailee etupäässä elämäänsä sivuavia miehiä – ihastuksiaan ja rakkauksiaan. Kirjeiden kirjoitus heille ja kirjeiden odotus heiltä ovat päiväkirjaan piirtyneessä ajattelussa jatkuvasti esillä. Luomisprosessi, kirjoittamisesta kirjoittaminen, on kirjassa sivuosassa. Omien sanojensa mukaan Meriluoto kirjoittaa ”korkeintaan siitä, kun kirjoittaminen ei suju”. Syy on selvä: ”Silloin kun se sujuu, koko kirjoittaminen menee – kirjoittamiseen! Ei silloin päiväkirjaa tarvita.” Ajoittain kirjailija tietenkin kuvailee myös kirjoittamista, sitä onnea, kun runo syntyy.
Tältä kohtaa -teoksessa kirjailijan ja työhön liittyvät tunteet puolestaan ovat vahvemmin esillä. Tekstissä vahvasti sijaa saa lisäksi vanhuuden kuvailu – miltä kirjailijasta tuntuu se, jos hän ei enää pysty eikä muista – ja arjen eläminen oman rakkaan kanssa. Joka tapauksessa olen poiminut tekstiin etupäässä runojen syntyyn ja muutoinkin luovaan työhön liittyviä merkintöjä (sekä onnen että kauhun hetkiä!), sillä niistä olemme muissakin Kosmin runoilijahaastatteluissa olleet kiinnostuneita.

Hanna Hirvonen

 

saation logo

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”KOKEMUKSIA SUORAAN KOHDALTA

Kommentoi:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *